Hyvä ja järjetön vertailu

Myönnetään, itseään ja omia tuloksiaan tulee verrattua lähes automaattisesti toisiin ja muiden tuloksiin. Välillä se onkin ihan hyvä asia, toisen parempi tulos voi motivoida itseäkin yrittämään kovemmin ja kannustaa ottamaan oppia paremmilta. Välillä se voi myös laittaa omaa kuntoaan perspektiiviin ja auttaa löytämään omia heikkouksia ja vahvuuksia, mikä on arvokasta tietoa harjoittelua ajatellen. Vertailussa on siis paljon hyviä asioita, vaikka joskus se voikin ajautua myös kateuden puolelle, eikä vertailu todellakaan ole aina järkevää. Jos joku saa paremman ajan treenistä tai esimerkiksi kyykkää enemmän kuin sinä, on hyvä huomioida, että syyt tähän ”paremmuuteen” voi olla myös jossain aivan muualla, kuin paremmassa fyysisessä kunnossa.

2017_maaliskuu_riikka_voimala-13

Otetaan ensimmäisenä esimerkkinä vaikka kehon mittasuhteiden erilaisuus. Olli Haataja on jo kirjoittanut Lihastohtorin blogiin loistavan kirjoituksen siitä, miten kehon erilaiset mittasuhteet vaikuttavat kyykkäämiseen, joten jos et ole vielä käynyt kyseistä tekstiä lukemassa, niin suosittelen! Lisäksi kehon mittasuhteiden vaikutus on hyvä muistaa muissakin liikkeissä. Lyhyempiraajaiset saavat etua kyykyn lisäksi myös esimerkiksi penkkipunnerruksessa ja käsilläseisontapunnerruksissa, sillä heidän ei tarvitse kuljettaa kuormaa yhtä pitkää matkaa, kuin pidempiraajaisten. Toisaalta taas pidemmät raajat tuovat etua mm. juoksuun ja boksihyppyihin. Toisin sanoen kahden samanpituisenkin urheilijan suoritustekniikat voivat erota merkittävästi toisistaan, jos heidän kehon mittasuhteet ovat erilaiset, puhumattakaan lyhyiden ja pitkien urheilijoiden erilaisista vahvuuksista.

Ulkoisesti havaittavien anatomisten eroavaisuuksien, kuten pituuden, painon ja kehon mittasuhteiden lisäksi suoritukseen voi vaikuttaa myös kaikki se, mikä ei ole suoraan ulkoisesti havaittavissa. Luut, lihakset, jänteet ja lihaskalvot sekä näiden kaikkien keskinäinen järjestäytyminen voi myös osaltaan joko helpottaa tai vaikeuttaa erilaisten liikkeiden suorittamista. Toki esimerkiksi liikkuvuutta pystyy lisäämään harjoittelun avulla, mutta joidenkin anatomisella rakenteella ei yksinkertaisesti mennä sellaiseen asentoon, mikä saattaa toiselle mennä alkulämmittelystä. Tämän on huomannut varmasti moni vammasta kuntoutuva: loukkaantunut raaja ei välttämättä vielä pitkiin aikoihin pysty terveen raajan suorituksiin, vaikkei ulkoisesti mitään eroa olisikaan havaittavissa.

Geenit on määrittäneet hyvin pitkälti meidän pituuden sekä kehon mittasuhteet, mutta lisäksi meidän geeniperimä vaikuttaa myös moneen muuhunkin harjoitteluun vaikuttavaan asiaan. Toisilla on jo syntyjään enemmän hitaita lihassoluja, kun taas toisia on siunattu suhteellisesti suuremmalla osuudella nopeita lihassoluja. Ensin mainitut menestyvät luonnostaan paremmin kestävyyslajeissa, kun jälkimmäisille nopeus- ja teholajit ovat eniten omiaan. Lihassolujakaumaa pystyy kyllä muokkaamaan harjoittelulla, mutta kuten sanottu: geeniperimä vaikuttaa paljolti siihen, miten paljon muokkausvaraa on. Toiset joutuvat työskentelemään useita vuosia saadakseen muutaman kilon lisää lihasmassaa, kun toisiin sama massa voi tarttua yli puolet lyhyemmässä ajassa. Ja toki rasvattoman massan muokkaamisen lisäksi geenit vaikuttavat myös siihen, miten helposti voimme lisätä tai vähentää elimistömme rasvamassaa.

squat3

Tämän kaiken lisäksi suoritukseen vaikuttaa aina myös kasa muita taustatekijöitä sekä tietysti henkinen fokus. Miten hyvin on vaikkapa viime aikoina nukkunut? Onko ruokailu ollut optimaalista? Millaista harjoittelu on ollut ennen suoritusta? Onko lepoa ollut riittävästi? Onko takana sairastelujaksoja? Millainen motivaatio suoritusta kohtaan oli? ym. Niin monta eri tekijää tulisi ottaa huomioon, ennen kuin pystyisi arvioimaan puhtaasti fyysisessä kunnossa esiintyviä eroja. Tällä kaikella haluan siis korostaa sitä, ettei vertailussa aina ole järkeä, eikä siitä kannata masentua saati ylpistyä liikaa, jos joku onkin parempi tai huonompi jossain yksittäisen päivän yksittäisessä suorituksessa. Parasta olisikin verrata itseään pääasiassa vain itseensä: miten suoriutui vaikkapa vuoden takaiseen verrattuna tai miten päivän treeni kulki omaan ”perustasoon” nähden.

JOTEN: Vertailu on luonnollista ja se voi olla myös positiivinen asia, mutta kannattaa muistaa, ettei asiat ole aina niin yksinkertaisia. Toinen ei välttämättä ole parempi isompien treenimäärien, paremman itsekurin tai toimivamman harjoitusohjelman takia, vaan esimerkiksi jonkin anatomisen eroavaisuuden, tasapainoisemman elämäntilanteen tai muun taustatekijän vuoksi. Toisaalta ei tähänkään kannata aina lohduttautua, vaan joskus on myös hyväksyttävä toisten paremmuus, oli syy siihen mikä tahansa. Jos kuitenkin huomaa vertailevansa itseään jatkuvasti toisiin, voi tämän yrittää kääntää nimenomaan voimavaraksi: hakea toisilta motivaatiota omaan harjoitteluun ja vinkkejä hyvistä harjoituksista. Negatiivisena tunteena kateus ja liiallinen vertailu on kuluttavaa ja katkeroivaa, mutta ”terve kateus” voikin toimia osaltaan eteenpäin vievänä voimana.

Kuvat: Otto Rosti / taffer.fi

Read More

No excuses – yes actual causes

Treenaamiseen liittyvissä motivaatiokuvissa törmää aika useinkin ”no excuses” -mantraan tai johonkin muuhun vastaavaan. Aina löytyy kyllä aikaa/motivaatiota/puitteet suorittaa treeni, jos vain tarpeeksi haluaa.

If you really want something, you’ll find a way. If not, you’ll find an excuse.

Sinänsä joo ihan käypä ajatus, mutta tässä suoritusyhteiskunnan kontekstissa ei välttämättä se toimivin ajatus kuitenkaan. Mitä sitten, kun niiden todellistenkin syiden ajatellaan olevan vain tekosyitä? Ei suoda sen verran armollisuutta itseään kohtaan, etteikö treeniä voisi jättää väliin aivan helvetillisen työpäivän/kamalien opiskelukiireiden/sairastuneen lapsen tms. takia?

”Kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä” on typeästi sanottu, oli se sitten kuinka itse presidentti Kekkosen mielipide tai ei. Joskus elämässä vaan on tärkeämpiäkin asioita kuin treeni ja vaikka liikunta kuinka hyvää tekeekin, ei se vaan aina ole ratkaisu kaikkeen.

img_7200

On täysin ok jättää treeni välistä. On täysin ok olla treenaamatta viikko, vaikka kuukausi jos siltä tuntuu. Joskus sitä vaan tarvitsee, jos ei yksinkertaisesti riitä niitä voimia, aikaa tai motivaatiota. Joskus on parasta antaa itsensä vaan olla ja mennä oman jaksamisensa rajoissa. Tätä näkökulmaa vaan korostetaan aivan liian vähän. ”Get your shit done!” -ajattelutapaa taas työnnetään koko ajan naamalle.

Mä oon priorisoinut tänä syksynä oman henkisen jaksamiseni treenikehityksen edelle, osittain pakosta ja osittain halusta. Treenejä saattoi yhdessä vaiheessa tulla vain 2-3 per viikko tavallisen 5 x vko sijaan, enkä ottanut siitä itselleni lainkaan huonoa omatuntoa. Vain se pelotti, että jos motivaatio ja jaksaminen ovatkin hukassa pidempään ja putoan aivan nollille oman kuntoni kanssa.

Mutta motivaatio alkoikin palailemaan yllättävän nopeasti. Vähitellen treenistä tuli taas rutiini ja siihen sai jotain järkeäkin. Toinen polku olisi voinut olla sekin, että olisin vain puskenut väkisin eteenpäin silloin, kun olisi pitänyt pysähtyä ja romahdus olisi tullut joskus myöhemmin. Aivan varmasti jompikumpi olisi nimittäin lopulta pettänyt: pää tai kroppa. Ja siinä vaiheessa parin viikon kevyempi treenijakso ei välttämättä enää olisikaan riittänyt normalisoimaan tilannetta.

img_3718

Jos koet, että liikunta on sun keino selviytyä hankalinakin aikoina, niin tottakai silloin kannattaa pitää niistä treeneistä kiinni ja liikkua. Mutta jos koet, että liikunta on vaan yksi ylimääräinen stressitekijä jo valmiiksi kuormittavassa tilanteessa, niin silloin kannattaa oikeasti kuunnella vain itseään. Ei Kekkosta.

Read More

Henkisesti vahva urheilija

Samaan väitteeseen törmää, puhuttiimpa melkein mistä lajista tahansa: ”ei sitä voittajaa ratkaista fyysisillä ominaisuuksilla vaan sillä, kuka on henkisesti vahvin”. Kyseenalaistin tämän pitkään ajatellen, että onhan se nyt kuitenkin loppupeleissä se fyysinen kunto, mitä urheilulajeissa mitataan ja millä pärjää. Mitä enemmän olen kuitenkin lukenut psykologiaa ja urheilupsykologiaa, sen paremmin olen alkanut ymmärtämään henkisen puolen todellisen tärkeyden.

Minkä tahansa lajin huipulla kilpailevat ovat äärettömän kovassa kunnossa fyysisesti. Niin kovassa, että pelkästään fyysisten ominaisuuksien perusteella on vaikea edes tehdä erottelua huippujen välillä. Siksi erot syntyykin usein henkisellä puolella – kuka kestää paineet, kuka säilyttää itseluottamuksensa loppuun asti ja vetää samanlaisen suorituksen niin kisoissa tuhatpäisen yleisön katsellessa kuin yksin treeneissäkin.

Monelle tulee luultavasti mieleen sellaisia sanoja kuin itseluottamus, keskittymiskyky ja päättäväisyys, kun puhutaan henkisestä vahvuudesta. Seuraavaksi vielä vähän tarkemmin myös muita henkisesti vahvojen urheilijoiden ominaisuuksia ja tapoja.

untitleduntitled shoot160519199

Henkisesti vahva urheilija..

…valmistautuu yksityiskohtaisilla sunnitelmilla myös vastoinkäymisiin, jotta kilpailuihin voi lähteä hyvällä itseluottamuksella.

…valmistautuu myös muihin epätavallisiin tilanteisiin ja häiriötekijöihin ennen kilpailua sekä sen aikana.

…keskittyy vain edessäolevaan suoritukseen ja sulkee mielestään kaikki turhat ajatukset ja muut häiriötekijät.

…tekee monia henkisen puolen harjoituksia (mielikuvaharjoitukset) ennen kilpailua.

… ei huolehdi toisista kilpailijoista, vaan keskittyy vain sellaisiin asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.

…kehittää huolelliset ja yksityiskohtaiset kilpailusuunnitelmat.

…osaa säädellä omaa jännitys- ja virittyneisyystasoaan.

(Lähde: Weinberg & Gould, Foundations of Sport and Exercise Psychology)

untitleduntitled shoot160519266

On siis tärkeää osata valmistautua edessä olevaan suoritukseen, eikä vain luottaa sen menevän omalla painollaan. Vaikka suurin osa valmistautumisesta onkin hyvä keskittää optimisuoritukseen, on tärkeää olla varautunut myös epätavallisiin tilanteisiin ja vastoinkäymisiin. Vaikka jotain erikoista sattuisikin, ei suorituksen fokusta kadoteta aivan täysin, kun odottamattomiinkin tilanteisiin on valmistauduttu jo etukäteen.

Lisäksi on aivan turha murehtia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Ja puolestaan niihin asioihin, jotka ovat itsestä kiinni, pitäisi löytää niin hyvä itseluottamus, ettei stressaava kisatilannekaan häiritse suoriutumista. Itse ehkä lisäisin tuohon listaan vielä sen, ettei henkisesti vahvoille urheilijoille ne vastoinkäymisetkään ole maailmanloppu. Urheiluun osataan suhtautua ”vain urheiluna”, ja huonostikin menneiden kisojen jälkeen vain jatketaan harjoittelua ja nostetaan takaisin se usko omaan tekemiseen.

Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että henkistä vahvuutta voi (ja pitääkin) harjoitella! Kukaan ei ole joko-tai, heikko tai vahva, vaan aivan kuten fyysisiäkin ominaisuuksia, voi myös henkistä suorituskykyään parantaa harjoittelulla. Juuri erilaiset mielikuvaharjoitukset, erilaisiin tilanteisiin valmistautuminen ja positiivinen itsepuhe ovat hyviä henkisen valmentautumisen keinoja. Sen puolen kapasiteetti on nimittäin aivan valtava, kunhan sitä vain lähtee treenaamaan!

Kuvat: Taffer

Read More

Something to think about

Käyn parhaillaan neuropsykologisen kuntoutuksen kurssia, jossa olen nyt parin viikon aikana saanut tutustua erilaisiin neurologisiin sairauksiin, mutta myös kuulla jo useampia pysäyttäviä tarinoita. Kurssin luennoilla on käynyt puhumassa sekä aivovamman että aivoinfarktin saaneet henkilöt, jotka ovat kertoneet meille itse omista kokemuksistaan. Toinen oli menettänyt vakavassa onnettomuudessa kaksi läheistä ystäväänsä ja saanut samalla itselleen vakavan aivovamman, joka vaikuttaa edelleen vahvasti jokapäiväisessä elämässä. Toinen taas joutui lopettamaan aivoinfarktin takia kilpaurheilun kokonaan, sillä vaikka sen aiheuttamat oireet saatiinkin kuntoutuksella poistettua lähes kokonaan, voi äärimmäinen fyysinen rasitus johtaa infarktin uusimiseen myöhemmin. Tällä viikolla kävin kuulemassa myös Pekka Hyysaloa, joka niin ikään joutui lopettamaan kilpaurheilijan uransa vakavan aivovamman takia. Näiden toisilta kuultujen hurjien kertomusten myötä on tullut mietittyä omaakin elämää taas vähän uudelta kantilta!

 IMG_5246

Väistämättäkin noita pysäyttäviä tarinoita kuunnellessa alkaa miettimään sitä, miten elämä voikin muuttua hetkessä aivan täysin. Mitään ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan arvostaa kaikkea, mikä omassa elämässä on tällä hetkellä hyvin. Se, ettei ole mitään vakavia sairauksia ja että pystyy liikkumaan, puhumaan, näkemään, ajattelemaan sekä selviytymään itsenäisesti tavallisesta arjesta, on lopulta aika iso juttu. Miettikääpä vaikka tätä:

“Just think how happy you would be if you lost everything you have right now,
and then got it back again.” 

– Frances Rodman

Miksi asioita alkaakin arvostamaan usein todella vasta silloin, kun sen on ollut lähellä menettää tai menettänytkin jo kokonaan? Eikö ole mahdollista arvostaa elämää täysillä ilman, että on ollut hengenvaarassa ja lähellä kuolemaa? Miksi asiat saavat niin paljon enemmän arvoa vasta sitten, kun se onkin jo menetetty?

Tai varmasti niistä tavallisesti ”itsestäänselvien” asioiden arvostamista pystyy opettelemaan ilman mitään sen suurempaa vakavaa kokemusta, mutta se vaatii paljon enemmän työstämistä. Joku antaisi mitä vaan, että pystyisi taas liikkumaan normaalisti ja me harmitellaan sitä, kun joku yksittäinen treeni ei sattunutkaan kulkemaan. En tarkoita sitä, että omia murheitaan pitäisi alkaa vähättelemään, mutta välillä asiat on hyvä laittaa perspektiiviin.

IMG_5286

IMG_5234

Toisaalta noita tarinoita kuunnellessa syntyy myös vahva luottamus siihen, että mistä vain voi selvitä. Vaikka menettäisi traumaattisesti läheisiään tai oman liikkumiskykynsä, on elämään mahdollista päästä takaisin kiinni. Kaikki on oikeastaan vain asenteesta kiinni. Unelmat eivät muutu mahdottomiksi, vaikka se alussa siltä saattaisikin tuntua. Ne voivat muuttua ja tilalle voi tulla uusia, mutta unelmat jäävät silti eloon – vakavakin onnettomuuden tai vamman jälkeen.

Aika harmillista oikeastaan, että mitä paremmin asiat ovat, sen enemmän tulee murehdittua pienistä asioista. Jos taas on jokin suuri huolenaihe, niin kaikki huomio kohdistuu vain siihen ja pikkuasiat tuntuvat merkityksettömiltä. Aivan kuin ihmisen olisi pakko murehtia koko ajan jostain? Hurja ajatus, mutta niinhän se vähän on – meillä kaikilla tuntuu olevan jokin mieltä painava asia, oli se sitten pieni tai suuri. Toivottavasti vain nuo pieniä huolia kantavat tajuaisivat, miten onnekkaita ovatkaan ja suurien murheiden koettelemat eivät menettäisi toivoa ja saisivat paljon tukea. Koska kuten sanottu – kaikesta voi selvitä!

Read More

Kun pelkkä treenaaminen ei riitä

Tiettyyn pisteeseen asti pelkkä tekeminen ja treeniohjelman noudattaminen riittää varmasti tuomaan toivottavaa tulosta – suoritat määrätyt treenit ja that’s it. Mutta kun urheillaan tavoitteellisesti ja halutaan maksimoida kehitys, nousee henkinen ja kognitiivinen puoli yhä tärkeämpään rooliin.

Oletko koskaan miettinyt, kuinka paljon parempia tuloksia voisitkaan saada, jos oikeasti keskittyisit joka ikiseen treeniin, minkä teet? Et vain nostelisi painoja, vaan nostaisit niitä täydellä fokuksella, etkä vain suorittaisi liikettä, vaan miettisit tarkkaan myös miten sen teet.

Kun treenaa tavoitteellisesti, on tärkeää osata keskittyä ja valmistautua jokaiseen yksittäiseen treeniin. Eikä vaan jokaiseen treeniin, vaan myös jokaiseen nostoon, toistoon ja liikkeeseen, joka ikiseen harjoitteeseen. Jos haluaa kilpailla ja pystyä antamaan kaikkensa kilpailussa, pitää opetella antamaan kaikkensa myös treeneissä.

IMG_1105bs

Treenistä tulee helposti rutiinia. Ne mennään tekemään sen suurempia miettimättä, oli sitten hyvä tai huono päivä ja turhan usein vaan suoritetaan pois alta. Kuinka usein treeneissä tulee annettua kaikkensa? Enkä nyt tarkoita sitä, että on treenin jälkeen tajunnan rajamailla oksentamassa ämpäriin ”kaikkensa antaneensa”, vaan että on antanut harjoitukselle itsetään 100% ja keskittynyt jokaiseen toistoon täysillä.

Keskittymisen kautta asiat tulee tehtyä aina vähän paremmin. Tekniikka säilyy hyvänä, fokus säilyy treenaamisessa ja kovissakin rutistuksissa jaksaa painaa vähän kovempaa ja paremmin. Yksittäisellä treenillä ei ole vielä hirveän suurta vaikutusta, mutta jos asiat tehdään pitkässä juoksussa – päivä päivältä, viikko viikolta ja joka kuukausi sekä vuosi astetta paremmin ja paremmalla fokuksella, voi olla varma, että myös tulokset ovat parempia!

Muistan kun vielä jalkapalloa pelatessani valmentajamme takoi meille päähän miten laiskoista harjoituksista seuraa auttamatta myös laiska pelityyli. Miten voi olettaa pystyvänsä vetämään täysillä peleissä tai kilpailuissa, jos ei vedä täysillä myös harjoituksissa? Tai miten luulet osaavasi keskittyä johonkin 100% kisoissa, jos harjoituksissa annat itsestäsi vain 80-90 prosenttia?

IMG_1090

Mulla on ainakin parannettavaa tän asian kanssa. Koulupäivän jälkeen voi olla vaikeaa saada täysi fokus treeniin ja yrittää kiskoa itsestään kaikki irti. Huomaan myös esimerkiksi joitakin pienempiä, ”varmoja” painoja nostaessa, että keskittyminen saattaa olla ihan missä sattuu. Kunnon fokus tulee vasta, kun aletaan lähetymään maksimeja tai kun sarja käy todella raskaaksi, vaikka ihan yhtä lailla niihin kevyempiinkin nostoihin pitäisi keskittyä.

Hyvä treeni ei välttämättä ole sellainen, minkä on vain saanut tehtyä, vaan sellainen, minkä on saanut tehtyä hyvin ja ajatuksella läpi. Kehittyminen ei ole vain painojen, nopeuden tai tehojen kasvamista, vaan osaltaan se on myös parempaa keskittymiskykyä. Sitä, että pyrkii tekemään parhaansa joka ikisessä treenissä.

On tärkeää tajuta, etteivät treenit ole ”pelkkiä harjoituksia”, vaan ne on nimenomaan se pohja, millä kilpailuihin valmistaudutaan. Eli juuri niitä tärkeimpiä asioita hyvän suorituksen edellytykseksi! Ja onhan kilpailuihinkin paljon mukavampi lähteä, kun voi kisapäivänä todeta, että on tosiaankin tehnyt jo kaiken voitavansa, eikä mitään olisi voinut tehdä enää paremmin.

Read More

Koska elämä ei ole pelkkää hymyä

Positiivisesta ajattelusta ja onnellisuuden tavoittelusta on näyttänyt tulevan eräänlainen trendi viime aikoina. Instassa vilisee päivittäin erilaiset ”Stay Positive” voimalauseet ja onnellisuudesta on tullut elämän tärkein tavoite. Vaikka ajatus onkin sinänsä kaunis ja hyvä, on siinä menty mielestäni jo hieman yli. Kaikki negatiiviset ajatukset ja tunteet pitäisi muka aina pyrkiä kääntämään positiivisiksi ja kaikkein p*skimmistakin päivistä pitäisi keksiä jotain hyvää. Aivan kuin olisi väärin tuntea jotain muutakin kuin onnea, iloa ja kiitollisuutta? Että olisi huonompi ihminen, kun joku pieni asia sattuu ärsyttämään tai on vaikka muuten vaan huono päivä?

20151108-DSC_1190

Positiivisuus on hyve ja siihen tuleekin pyrkiä, mutta sen ei tarvitse, eikä se voikaan olla ainoa oikea olotila. Onni tai ilo on kuten mikä tahansa muukin tunne – lyhytaikainen kokemus tai reaktio. Se on oikeastaan aika vaarallinenkin tie, jos lähdetään kieltämään itseltään negatiivisia tunteita. Jos vihaisina tai surullisina väännetään väkisin hymy naamalle ja työnnetään nuo ikävät tunteet syrjään, ei itselle selviä välttämättä koskaan, mistä nuo tunteet edes tulivat. Unohdetaan pohtia miksi olen surullinen tai mikä tässä ärsyttää ja keskitytään vaan siihen, että elämä olisi taas mahdollisimman pian kivaa ja vaaleanpunaista. Negatiivisia tunteita ei tuolloin myöskään opita käsittelemään, jos ne vaan suoraan korvataan jollain muulla tunteella.

Jostain syystä ajatellaan, että ’täysillä eläminen’ on vaan sitä onnen kautta elämistä. Mutta eikö elämä silloin nimenomaan jää vajaaksi, jos tunneskaalasta onkin leikattu puolet pois? Viha, suru ja pelko ei ehkä ole niitä mukavimpia tunteita, mutta ne kuuluvat elämään ja ne kaikki kertovat meille jotain. Ne kertovat meille, jos emme pidä jotakin asiaa oikeudenmukaisena, jos jokin asia harmittaa tai jos jokin tuntuu epäilyttävältä tai vaaralliselta. Niiden olemassaololle on syynsä, ne eivät ole pelkästään pahoja ja niiden tunteminen on täysin normaalia ja ennen kaikkea täysin hyväksyttävää!

20151108-DSC_1199

Elämästä saa ja pitääkin nauttia, mutta onnellisuuden tavoittelua ei pidä vetää överiksi! Väittäisin, että onnellisimpia ovat sitä paitsi ne kaikkein tasapainoisimmat ihmiset – ne joiden elämään kuuluu ilon ja onnen lisäksi myös surua, ahdistusta, kiukkua ja ärtymystä. Ja tärkeimpänä: ketkä hyväksyvät itsellään kaikki nuo tunteet! Onhan se nyt melko väkinäisen tuntuista, jos täytyisi koko ajan vakuutella itselleen (ja muille) sitä, miten ihanaa elämä on ja miten paljon rakastaa kaikkia ja kaikkea.

Pysykää siis ihmeessä positiivisina ja hyväntuulisina, mutta sallikaa itsenne tuntea kaikkia muitakin tunteita. Ei positiivinen ihminen ole sellainen, jota ei ikinä harmita tai joka ei ikinä ole huonolla päällä. Negatiivisiakin tunteita tarvitaan, joten voidaanko mielummin vaan hyväksyä ne, kuin yrittää työntää niitä väkisin syrjään? Kiitos.

Kuvat: Otto Rosti / Taffer

Read More

Kaikkea ei voi saada

Aamukahvilla -blogin Henriikka kirjoitti vasta tästä aiheesta niin, että se pysäytti mutkin ajattelemaan. Oon aina ollut suhteellisen kova suorittamaan ja jos johonkin ryhdyn, niin se pitää tehdä kunnolla ja pyrkiä parhaaseen. Jos vain olisi mahdollista, niin panostaisin täysillä kaikkeen: urheiluun, opiskeluun, valmennuksiin, ihmissuhteisiin ja tähän blogiinkin. Tosiasia on kuitenkin se, että yritän tällä hetkellä selvitä noista kaikista samanaikaisesti, eikä niihin jokaiseen siis voikaan antaa kaikkeaan.

IMG_4165

Harmittaa, miten vähän olen ehtinyt näkemään kavereita tämän syksyn aikana, miten vähän olen ehtinyt vetämään tunteja salilla ja miten huonosti aikaa on jäänyt blogin kirjoittelulle. On kuitenkin ollut pakko priorisoida, ja siksi tämä syksy on ollut hyvin opiskelu- ja treenipainotteinen. Kouluhommat on päättäneet mun puolesta, että nyt ei ole aikaa juuri muuhun ja jos haluan pitää mun tavoitteista crossfitin suhteen kiinni, ei treeneistäkään voi vähentää. Vaikka kuinka haluaisinkin esimerkiksi viedä tätä blogia eteenpäin, ei siihen juuri nyt ole aikaa. Tai vaikka rakastankin matkustelua, niin opiskelijana siihen ei vaan hirveästi ole varaa.

Mutta itselleen pitää antaa armoa. Jos olisin päättänyt viettää enemmän aikaa kavereiden kanssa ja käydä enemmän ulkona, en luultavasti olisi näin pitkällä kouluhommien kanssa, kun olen nyt. Jos taas olisin päättänyt uhrata valmennuksille selvästi enemmän tunteja, en varmaankaan olisi ehtinyt itse treenata ja kehittyä niin paljon. On hyvä tiedostaa omat valintansa ja perustella ne itselleen, eikä potea huonoa omatuntoa asioista, joille on tietoisesti päättänyt uhrata vähemmän aikaa. Elämä on tosiaankin valintoja ja se on vain hyväksyttävä!

Mutta onneksi perhe ja kaverit kuitenkin ymmärtävät, kun on kiireistä. Kursseja vetävät professorit ei ehkä olisi ihan yhtä myötämielisiä..! Ja itseasiassa parin viikon päästä näänkin pitkästä aikaa psykan kavereita ja ensi viikonloppuna ehdin käymään porukoidenkin luona kotona. Onhan tässä elämässä joku tasapaino sentään säilytettävä! :)

Read More

Rakkaudesta urheiluun

Mika Kojonkoski kävi puhumassa meille eilen Suomen huippu-urheilun tilasta ja siitä, miten sitä saataisiin vietyä paremmin eteenpäin. Mika puhui tärkeää asiaa ja olin hänen kanssaan niin monesta asiasta samaa mieltä, että halusin kirjoittaa noista ajatuksista tännekin.

© Mikko Palosaari

Eli miten suomalaista (huippu-)urheilua saataisiin vietyä eteenpäin? Ensinnäkin urheilukulttuurissa pitäisi toimia yhdessä, tavoitellen yhteistä etua, eli tässä tapauksessa Suomen urheilutoiminnan kehittämistä. Meidän tulisi siis toimia yhdessä, koko pienen maamme etua ajatellen, mutta jostain syystä se silti menee usein niin, että lajit vaan dissaavat toisiaan ja jopa niinkin, että saman lajin eri seurat ovat asettautuneet vastakkain ikään kuin kilpailijoiksi, vaikka ne parhaat tulokset ja se yhteinen etu saavutettaisiin nimenomaan yhteistyöllä!

Valitettavan usein valmennuksellinen tietotaito pidetään visusti itsellä tai pienessä piirissä, ettei ”kilpailijat” vain pääsisi hyötymään siitä millään tavalla. Vaikka oikeasti nimenomaan jakamalla sitä tietoa valmentajien, seurojen ja lajienkin kesken saataisiin valmennusta vietyä eteenpäin ja asioita voitaisiin kehittääkin johonkin suuntaan! Miten paljon voisimmekaan ottaa oppia toisiltamme, toisten kokemuksista ja käytännön havainnoista? Miten paljon nopeammin valmennus voisikaan kehittyä, jos sitä olisi viemässä eteenpäin yhdessä sadat ja tuhannet valmennuksen parissa työskentelevät sen sijaan, että jokainen seura, pahimmassa tapauksessa jokainen yksilö, joutuisi ponnistelemaan yksin valmennuksen kehittämisen eteen?

Vaikka jokaisella lajilla onkin juuri ne omat ominaispiirteensä, niin se ei tarkoita, etteikö lajit voisi ottaa toisistaan ja toistensa toimintatavoista oppia. Urheilu on kuitenkin aina urheilua ja valmennus aina valmennusta, oli laji mikä hyvänsä. Yllättävän monet asiat ovat sovellettavissa lajista toiseen ja eri urheilulajien välisen tiedon jakaminen todennäköisesti myös monipuolistaisi harjoittelua, kun opittaisiin uutta ja yhdisteltäisiin elementtejä muiden lajien harjoituksista. Valmennuksesta tulisi ennakkoluulottomampaa ja alan tukiverkosto laajenisi. Esimerkiksi palloilulajit voisivat tehdä yhdessä tiivistä yhteistyötä, kestävyyslajit ottaa oppia toisiltaan ja kaikki muutkin lajit voisivat laajentaa verkostojaan.

© Mikko Palosaari
”We’re in this together!”

Kuka siinä häviäisi? Tuskin kukaan valmentaja liittyisi yhteisöön täysin tyhjin käsin, vaan jokaisella olisi varmasti jotain annettavaa toisille. Nuoremmat valmentajat voisivat tuoda alan uusinta tietoa ja tutkimustuloksia vanhempien tietoon, ja vastaavasti vanhemmat voisivat opettaa nuoremmille kokemuksen kautta hankittua tietoa. Mitä suurempi tietotaito valmentajilla on, sen parempaa valmennus luonnollisesti on. Mitä parempaa valmennus on, sitä paremmat mahdollisuudet urheilijoilla on kehittyä. Mitä paremmat mahdollisuudet urheilijoilla on kehittyä, sitä todennäköisemmin he myös menestyvät. Mitä enemmän urheilijoita menestyy, sitä enemmän urheilu kiinnostaa myös yhteiskuntaa. Mitä enemmän urheilu kiinnostaa yhteiskuntaa, sitä enemmän sitä myös arvostetaan. Ja mitä enemmän urheilua arvostetaan, sen enemmän sitä myös tuetaan. Se olisi ihan pelkkä win-win-win-win-win -tilanne!

Meidän suomalaisten pitäisi tajuta se, ettei oma arvostus ja menestys kasva sillä, että painetaan toisia alas. Päinvastoin! Arvostamalla toisia lajeja, nostamalla toisia ylöspäin ja osoittamalla toisille – myös niille näennäisille kilpailijoille – kunnioitusta, nostetaan me samalla itseämme ja koko suomalaisen urheilun imagoa. Eikö juuri urheilun parissa ole aina painotettu reilun pelin ja yhteishengen merkitystä? Eikö meidän siis pitäisi yhdessä myös edustaa noita arvoja, eikä heittää lokaa toisten samanhenkisten niskaan? Mitä jos arvostettaisiin kaikkia lajeja, kaikkea urheilua ja kaikkea valmennustoimintaa, niin voitasiin toisia tukemalla ja arvostamalla viedä tätä hommaa eteenpäin? Rakkaudesta lajiin JA rakkaudesta urheiluun!

Kuvat: Mikko Palosaari / @burnisland
Kiitos kuvista myös Essille!

Read More

Millainen on hyvä tavoite?

Pari viikkoa sitten kirjoitin tekstin motivaatiosta, jossa puhuinkin jo tavoitteen asettamisen tärkeydestä. Tavoite on tosiaankin yksi parhaista motivaatioomme vaikuttavista asioista, kunhan se on hyvin mietitty. Sanoinkin jo tuossa aiemmassa tekstissä, ettei tavoite saisi olla mikään liian epämääräinen, helppo tai jonkun toisen asettama. No millainen on sitten hyvä tavoite? Ainakin Foundations of Sport and Exercise Psychology -kirjan mukaan hyvä tavoite täyttää seuraavat kuusi kriteeriä.

IMG_3618
Se fiilis kun saavutat tavoitteesi!

Tarkkaan määritelty. Epämääräiset ”haluan kehittyä” tai ” haluan laihtua” tavoitteet eivät ole läheskään yhtä tehokkaita, kuin tarkkaan määritellyt tavoitteet. Mieti, missä haluat kehittyä, kuinka paljon ja mihin aikaan mennessä. Tämä saattaa vaatia jonkin verran ajatustyötä, mutta huolelliseen miettimiseen kannattaakin käyttää aikaa, sillä mitä tarkempi tavoite, sen helpompi sitä on lähteä tavoittelemaan.

Mitattavissa oleva. Tavoite pitäisi olla jollain tapaa mitattavissa, jotta sen onnistumisen arviointi ei jää mutu-tuntuman varaan. Urheiluun liittyvät tavoitteet on usein aika helppokin mitata, mutta tämä on hyvä muistaa myös elämän muita tavoitteita miettiessä.

Toimintaan suuntautuva. Tavoitteen tulisi olla sellainen, jonka voit omalla toiminnallasi saavuttaa. Ei siis toisista ihmisistä tai ulkoisista olosuhteista riippuva ”voi kun” -tavoite, vaan sellainen jonka eteen pystyt itse tekemään töitä.

Realistinen. Koska eihän ketään kiinnosta lähteä tavoittelemaan mitään sellaista, minkä tietää olevan täysin mahdotonta saavuttaa! Toisaalta pitää muistaa, ettei realistinen ole myöskään yhtä kuin helppo. Tavoite saa (ja pitääkin) tuntua haastavalta, mutta sen tulisi silti olla sellainen, minkä ihan tosissasi voit uskoa joku päivä saavuttavasi.

Lähitulevaisuuteen suuntautuva. Tavoitteiden tulisi olla saavutettavissa kohtuullisessa ajassa. Liian pitkän ajan päähän tähtäävä tavoite ei motivoi tarpeeksi, joten tavoite olisi parempi kohdistaa johonkin lähitulevaisuuteen. Vaikka päätavoite tähtäisikin jonnekin todella kauas tulevaisuuteen, voi sen tueksi miettiä joitakin lyhyemmän ajan välitavoitteita.

Itsestä lähtöisin oleva. On tärkeää, että tavoite on asettajastaan itsestään lähtöisin, eikä esimerkiksi vanhempien, kavereiden tai valmentajan asettama. Tai vaikka idea olisikin tullut joltain ulkopuoliselta, on tärkeää, että nimenomaan itse kokee tavoitteensa erittäin merkitykselliseksi ja itselleen tärkeäksi. Muuten esimerkiksi sisäisen motivaation löytäminen tavoitteen saavuttamiseksi on todella haastavaa.

(Vapaasti suomennettu kirjasta Weinberg & Gould: Foundations of Sports and Exercise Psychology)

Vaikka neuvot ovatkin urheilupsykologian kirjasta, niin ihan samalla tavalla nämä pätee mihin tahansa muuhun tavoitteeseen elämässä, oli se sitten työelämään, opiskeluun tai itsensä kehittämiseen liittyvä. Jos haluaa tavoitteensa motivoivan ja innostavan mahdollisimman paljon, niin nuo kohdat kannattaa oikeasti käydä läpi ja miettiä, voisiko tavoitetta tarkentaa tai mahdollisesti muokata johonkin suuntaan. Kuten sanottu, tarkka tavoitteen määrittely voi viedä jonkin verran aikaa ja vaatia ajatustyötä, mutta on lopulta varmasti sen arvoista!

Read More

Mikä on oikeasti tärkeää?

Sitä mukaa kun treenaaminen on noussut yhä suositummaksi ja ’trendikkäämmäksi’, on pinnalle noussut samalla myös erilaiset latausjuomat ja BCAA:t, kreatiinit ja leusiinit, MSM:t ja macat… Ja koska bisnes on bisnestä, on markkinoinnilla saatu ihan tavallinenkin kuntoilija uskomaan, että treenaaminen vaatii noita kaikkia tuottaakseen tulosta.

Joillakin saattaa olla myös sellainen harhakuvitelma, että treeni on sitä tehokkaampi, mitä useampaa erikoistekniikkaa käyttää, mitä kipeämmät lihakset on treenin jälkeen, mitä erikoisempia liikkeitä treeni sisältää tai mitä kauemmin treeni vaikkapa kestää.

Kummassakin tapauksessa keskitytään kuitenkin valitettavasti vain epäolennaisiin asioihin, eikä siihen kaikista tärkeimpään – perustekemiseen. Jos ravitsemus on pääpiirteittäin kunnossa, ei ravintolisillä ja erilaisilla hifistelyillä saa kuin hyvin minimaalista hyötyä aikaiseksi, eikä sekään ole tavan kuntoilijalla missään määrin merkitsevää. Samoin jos treenissä on tietyt pääperiaatteet kunnossa, ei supersarjoja ja pakkotoistoja todellakaan tarvitse tehdä joka ikisen treenin yhteydessä.

IMG_7058

Mietitäämpä…

Onko maailmanloppu, jos treenin jälkeen unohtaa ottaa palkkarin, vai pitäisikö sittenkin huolehtia lähinnä siitä, että päivittäinen kokonaisproteiininsaanti on kunnossa?

Onko tärkeintä löytää mahdollisimman hyvin toimiva latausjuoma treenin onnistumisen kannalta, vai panostaa ennen kaikkea huolelliseen lämmittelyyn, jotta keho on oikeasti valmis vastaanottamaan treenin?

Pitääkö vetää päivittäin MSM:ää & macaa ja nukkua kompressiovaatteet päällä palautuakseen, vai kenties vain muistaa pitää tarpeeksi lepopäiviä ja huolehtia riittävästä unen saannista?

Onko herkutteluhetkeen aina pakko valita se pullalta maistuva proteiinipatukka sen oikean pullan sijaan, vai ehkä sittenkin huolehtia pääasiassa siitä, että kokonaiskuva on kunnossa ja syöminen noin pääpiirteittäin kohdallaan?

Esimerkkejä kyllä riittäisi, mutta you got the point.

Eli ei niin, että tehdään ne epäoleelliset jutut pilkuntarkasti ja tärkeimmät jutut siinä sivussa, vaan että tehdään ne perusjutut niin hyvin kuin mahdollista ja vain tarpeen sitä oikeasti vaatiessa lisätään jotain hifistelyä mukaan! Ts. jos 80% ruokavaliosta on kunnossa, voi loput 20% ottaa vähän rennommin ja sama harjoittelussa – ainakin se 80% tulisi olla ihan niitä ’perusjuttuja’ ja vain pieni osa sitä kikkailua sekä erikoisempia liikkeitä ja tekniikoita hyödyntävää!

Read More